I don't think the world is sold

Nyt on sitten kotiuduttu rankahkon Saarijärvi big cityssä vietetyn viikonlopun jälkeen. Matka starttas perjantaina, kun kuuen aikaan suunnattiin uskollisen partymobiilin nokka kohti suurta tuntematonta. Valitettavasti Parveke-Romeo jäi Jyväskylään flunssan (omien sanojensa mukaan Ebolan) vietyä miehestä kaiken puhdin. Hymy levis ainakin allekirjottaneen naamalle, kun Palokan ABC:n jälkeen kuski väänti popit kovalle ja reteoista alkoi soida Look at my horse. Sitä sitten viitisen minuuttia hoilotettiin, ja hyi helvetti kun kuulostettiin kamalilta. Matka sujui kommelluksitta Saarijärven Lidlin kohalle, kun sanoin jotain ja säikäytin kuskiparan, joka oli jo ehtinyt unohtaa mukana oloni.

Lauantai-aamuna koitti se surkea tilanne, että jouduttiin hyvästelemään partymobiilikuski, jota veri veti takaisin Jyväskylään. Ehdittiin jo arvailla, että kyllä se vielä illaks hurauttaa takasin tänne, mutta valitettavasti jouduttiin pettymään. Tehtiin myös pikavisiitti Karstulaan, jossa lahjoin Rapulan puolelleni pilkulla. You know, semmoi laserosotin. Kun sitten suunnattiin pesupallo/kiimakuula/siviili taas Ääsjärveä kohden, janotti itse kutakin huomattavasti, ja rantautuessamme hangaariin juostiinkin sitten kilpaa kaljapäkeille ja viinapulloille. Ilta jatkuikin sitten aamuun asti, kun käytiin tutustumassa paikalliseen yöelämään. Palatessamme tukikohtaan noin neljältä aamulla alkoi väsymys vaivata pientä kulkijaa, ja meinasin nukahtaa iltapalaa odotellessa. Väsymys tavoitti sitten muutkin ja iltapalasta tulikin aamupala, kun uni korjas meidät parempaan talteen.

Tänään onkin sitten vaan oltu ja rötvätty sohvalla ja syöty ja katottu leffaa. Siinä joskus viien jälkeen suunnattiinkin meitä noutamaan tulleen partymobiilin nokka takaisin kohti kotia, ja kahden matkan aikana retkikuntaan liittyneen henkilön johdosta päätyivät matkatavarani takapaksiin. Subbarit säris ja koko matkan hirvitti, että kaljat räjähtää konttiin. Tiiä sitten että hirvittikö enempi kaljojen vai subbareitten takia, muttah... Tiputettuamme vierasvahvistuksemme kyydistä unohti armas, ilmeisen lahopäinen partymobiilikuski taas minun olevan kyydissä ja oli jo renkaat vinkuen suuntaamassa kotiin.

Viikonlopun ehottomiin helmiin lukeutu keskustelunpätkät
"Miten pitkä matka tästä on Kekkilän kylälle?"
"Missä ees on Kekkilän kylä?"
"7 kilometriä Saarijärveltä Viitasaarelle päin"

Ja sitten

"Missä mun puhelin on?"
"Tossa tiskipöyällä... Tiskilaualla... MIKÄ VITTU TUO ON?"
Se oli silityslauta.

Nyt unta palloon.

Always and Forever: Juli R.

Kirjottamisesta

Haluisin tänään kaiken NANO- ja HBFL-ahistelun keskellä kertoo, mitä kirjottaminen mulle meinaa.

Oon kirjottanu koko enemmän tai vähemmän pienen ikäni ja harjottanu sanataidetta siitä asti ku opin puhumaan. Aluks sanelin äitille, mitä pitää kirjottaa, ja sittemmin ollessani 6-vuotias ja opittuani kirjottamaan aloin sitten kirjottaa ite. Sillon kirjottelin vaan lyhkäsiä juttuja, max joku aanelosen pitunen, joka ei kuusvuotiaan haparoivalla käsialalla tarkota mitenkään hirvittävän suurta sanamäärää. Ala-asteaikoina aloin myös pikkuhiljaa luopua toivosta ja hylkäsin lapsuushaaveet kirjailijan ammatista.

Vitosluokalla aloin käyä sanataidepajassa, tuttavallisemmin saniksessa. Ryhmän ohjaaja oli ihana ja tykästyin kirjottamiseen ihan tosissaan, mutta vielä sillonkin tiedostin olevani liian huono kirjotuskilpailuihin, saatika sitten ammatikseni kirjottamiseen. Tyydyin kirjottamiseen rakkaana harrastuksena ja ajanvietteenä ja prosessoin jo 11 vuoden kypsässä iässä melkein kaikki tunteeni kirjottamalla.

Sitten alko yläaste, tuo nuoruuden musta aika, josta ei puhuta. No, aloin lukee enemmän ja kriittisemmin. Aloin kiinnittää huomioo enempi kirjotustyyliin ja huomasin, että aikasemmat suosikkikirjat olikin kirjotettu kömpelöllä kielellä. Luin myös ensimmäiset Kingini 13-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan edelleen. Sen aikanen äidinkielen opettaja pyys mua joskus jäämään tunnin jälkeen luokkaan ja varauduin jo hirveeseen saarnaan, kun opettaja sitten totes, että "Tiiätkös Juliana, kun tilanne on se, etten oo eläissäni nähny 13-vuotiasta, joka kirjottaa noin. Sen minä sinulle sanon, että sinusta kuullaan vielä. Tolla mielikuvituksella ja noilla lahjoilla ees taivas ei oo rajana". Tää opettaja on yks niistä ihmisistä, jotka tulee löytämään ittensä mun ensimmäisen julkastun teoksen omistuskirjotuksesta. Samainen opettaja oli mulle vaatimalla vaatinu stipendiä äidinkielestä, ja kun koululla ei moiseen ollu varaa, ni tämä oli rahapussistaan kaivanu stipendirahat ja iskeny rehtorin pöyälle. No, minä sain stipendin ja helvetillistä kiusaamista koko ysiluokan, koska olin opettajan lellikki ja "mitäs nyt teet ku vaihtu opettaja eikä sua enää lellitäkkään". On your face bitches, se uuskin opettaja tykkäs musta ja mun kirjotuksista!

Sitten tuli lukio ja opettajilta vaan lisää kiitosta kirjotuksista. Lukioaikoina mun mielenterveydelle kuulu yläasteen ja koulukiusaamisen jäliltä sitten sen verran huonoo, että mun kirjotukset oli pikimustia ja täynnä kuolemaa.

Sitten tulikin parin-kolmen vuoden tauko, kirjotin ainoostaan yhen A5-kokosen sivun pitusen novellin pienestä mustatukkasesta tytöstä, joka on eksyny elämässään ja pelkää kaikkee ja kaikkia, kunnes löytää kaverin, pienen mustatukkasen pojan, jonka vaaleenvihreissä silmissä on sama eksyny ja pelokas ilme ku sillä tytöllä. Sen voisin jostain pöytälaatikon uumenista ettiä ja postata tänne joskus.

No, sitten päästään tähän hetkeen. Mulla on nyt kolme tekstiä kesken, Hell bent for leather, We weren't born to live by rules eli tän vuoden NANO ja toistaseks nimetön Toisen maailmansodan aikaan sijottuva Venäjäjuttu, jonka nimeks oon kaavaillu jotain luokkaa Lainsuojattomat.

Haluaisin teitä kaikkia rakkaita lapsia, lapsenmielisiä ja kaikkia muitakin kanssaveljiä ja -sisaria kehottaa kirjottamaan. Kuten kuvastakin näkyy, ehin jo Askissa turinoia kirjottamisen terapeuttisuudesta ja meinasin nyt avata sitä lisää.

Olin tammikuussa kolarissa, joka sitten jätti mahollisesti elinikäset traumat. No, kirjottelin sitten melkeinpä koko kesän HBFL:ia, kun ei kolmen kuukauen pitusella saikulla parempaakaan tekemistä ollu, kun lääkitys ja alkoholi ollu mukava yhistelmä eikä lääkkettömät päivät ollu hyviä päiviä. No, joitakin asioita kirjottaessa sitten alko ahistaa, mutta aina pari tupakkaa myöhemmin istuin takasi koneen eteen ja näytin sille paskiaiselle, että minähän en sille häviä. Joka kerta terapiassa käydessä terapeutti sano mun olevan selkeesti paremmassa kunnossa, ja elokuussa, kun mietittiin jatketaanko saikkua ja lääkitystä, tehtiin yhteinen päätös siitä, että terapia lopetetaan, koska enempää hyötyä ei sillä voida saavuttaa.

Että lapset rakkaat, kannattaa kokeilla, tää on kivaa. Ite kunnianhimosesti tähtään julkasemiseen, enkä voi mitään muuta sanoo, ku että lapsuushaaveiden elvyttäminen oli paras päätös, jonka oon tehny vähään aikaan.

Yours sincerely, always and forever: juli. R, to-be kirjailija.

Can you feel the fire?

No josko vaikka nyt niitä kuulumisia kun pääsin koneelle, eikä oo vaaraa siitä että puhelimen Blogger-sovellus syö mun hienon tekstin toistaiseksi tuntemattomasta syystä.

Mikäli kukaan - jos tätä nyt ylipäätään lukee kukaan - ihmettelee, miksen ikinä tarinoi mun viikon kuulumisista, johtuu se vaan siitä, ettei mun elämässä vaan tapahu mitään jännää viikolla. Kukaan ei jaksais lukee tappavan tylsää ja mielikuvituksettomasti toistuvaa kaavaa "töissä vartin yli seittemästä vartin yli yhteen, kaupan kautta kotia, tunnin-parin päikkärit, herään kun kämppis tulee kotiin, toiset tunnin päikkärit, herään seittemältä illalla ku on nälkä, tehään jotain ruokaa, katotaan telkkaria ja nukahetaan suunnilleen pystyyn kesken hampaitten harjauksen puol 8 illalla". En ikinä halua mennä töihin, jos työssäkäyvän ihmisen elämä on tämmöstä.

Torstai oli siitä ihmeellinen päivä, että toisin ku yleensä, mun elämä sisälti muutaki ku nukkumista, syömistä ja telkkarin tuijottamista. Ensinnäkin jaksoin valvoo jopa yheksään, jollon Führeriltä tuli viesti, että lähenkö kaljalle. No kalja oli hyvää ja halpaa, seura mahtavaa ja perjantaina Führerillä rahapäivä, joten kuten ehkä arvaatte, ryyppäämisekshän se menikin sitten. Joitakin tunteja, monta kaljaa ja yhtä mahdollisesti murtunutta jalkapöytää myöhemmin raahattiin ittemme sitten mun luokse, kun älyttiin että ei perkele, aamullahan pitäis vielä herätäkin. No, siinä sitten jauhettiin vielä varmaan tunti paskaa. Aamulla kellon soidessa vähän jälkeen kuuen olo oli kaikkee muuta ku hehkee ja pirtee, mutta kyllä niillä parin tunnin yöunillakin selvis. Kunhan pääsin töistä, suuntasin ensimmäisenä kotiin keräämään kamppeitani viikonloppua varten, ja Isin päästessä töistä suunnattiinkin GMC:n nokka kohti Vaajakoski Cityä, tuota loistavien perjantai- ja lauantai-iltojen ja kamalien sunnuntai-aamujen hohdokasta näyttämöä, jonne armas isosiskoni oli taas suvainnut laskeutua pohjoisemmasta residenssistään.

Perjantai-iltana jopa koomapotilaan vireystaso olisi ollut korkeampi kuin omani, joten loppuköörin suunnatessa uskollisen partymobiilin nokan kohti jälleen uusia seikkailuja öisessä Jyväskylässä, jäin suosiolla nukkumaan kämpille. Joskus yhdeksän ja kymmenen välillä koin ehkä mielenkiintoisimman herätyksen ikinä naapurin parveke-Romeon tovereineen röhmellettyä parvekkeiden välikaton yli Kolmen Leijonan suoman kuolemattomuusilluusion turvin. Parveke-Romeon sitkeä pyrkimys oli saada minut ryyppyseuran jatkoksi, mutta koska olemukseni muistutti zombia, soi parveke-Romeo tovereineen minulle oikeuden jatkaa nukkumista tinaamisen sijaan. Lopullisesti heräsin 23:52 partymobiilin palattua hangaariin, juhlaseurueen palattua kotiin ja partymobiilikuskin heitettyä allekirjoittanutta kissanpennulla. Että sellainen hellävarainen herätys sitten. Perjantai-illan ohjelmana oli ollut pyörimistä ja hyörimistä ja baariin päätymistä, mutta kun Suviin iski päänsärky, ja hän oli pyytänyt päästä hakemaan ruokaa ja kotiin. Tankkauksen päätteeksi Laura ja partymobiilikuski päätyivätkin sitten loppujen lopuksi baariin, jättäen minut ja Suvin kämpälle jauhamaan paskaa ja pohtimaan miessukupuolen ajatuksenjuoksun selvittämättömiä mysteereitä. Ravasimme noin 20 minuutin välein parvekkeella haukkaamassa happea filtterin läpi, ja ennen jokaista parvekereissua suoritettiin vähintäänkin FBI-tasoinen tarkistus siitä, onko reitti selvä. Vahvassa humalatilassa olevan parveke-Romeon takia oli tehty kaikki mahdolliset suunnitelmat aina maastoutumispaikkoja myöten. Valitettavasti tarvetta maastoutumiselle ei ilmennyt, enkä siis päässyt suorittamaan syöksyä pöydän alle, jonka apustin maastoutumispaikakseni.

Lauantai-aamu valkeni ilman pelkoakaan krapulasta, ja partymobiilikuskin suunnatessa kuiduttamaan(en edes teeskentele tietäväni, mitä hyötyä kuiduttamisesta on) uskollista ajokkiaan, jäimme tyttöporukalla kämpälle. Lahnattuamme noin keskimäärin koko päivän saimme vihdoinkin raahattua luumme jopa pörinki-/aminki-/aninki-siviilille, jolla siirryimmekin tupakan ja energiajuoman hakuun Vaajakosken ABC:lle. Matkaan tarttui myös vesimeloni, jonka syömäkelvottomasta osiosta taiteilimme paljolti hilpeyttä aiheuttaneen vesimelonilyhdyn. Syötyäni yksin melkein kaiken kahden ja puolen kilon painoisen mötikän sisällöstä tulin siihen tulokseen, etten taas vähään aikaan syö vesimelonia. Illalla tarkoitus oli tehdä ruokaa ja katsoa kauhuleffa, mutta kesken elokuvan tultiin sitten siihen tulokseen, että pitäisköhän tota hakee lisää leffoja. Lopputuloksena tuijotettiinkin sitten kolme kauhuleffaa putkeen. Illan ohjelmaksi valikoituivat Saw V, Chernobyl Diaries ja Mirrors, joista Saw oli ällö ja Chernobyl Diaries vei pelotuspisteet Mirrorsin ollessa kuitenkin kiistatta paras. Ylitin myös itteni kattomalla kolme leffaa putkeen ilman että edes torkahin. Parveke-Romeon mielestä kyseinen yhtälö oli täysin mahdoton, ja vaikka hieman ehkä nakkelinkin niskojani tuon kommentin jälkeen olen kyllä puhtaasti hämmentynyt kyvystäni katsoa kolme elokuvaa nukahtamatta. Leffamaratonin jälkeen unta ei kyllä paljoa tarvinnut odotella.

Tänään(tai no eilen, kello on melkein puol kuus maanantai-aamuna...) vaan lahnattiin koko päivä, kunnes Lauran kanssa saatiin jäätävä paskahalvaus, kun ovet liikku itekseen partymobiilikuskin ja karvakavereitten nukkuessa ja meiän ollessa parvekkeella. Syöksyttiin sitten säikähdyskuoleman partaalla parveke-Romeon luokse. En oo varmaan eläissäni pelänny niin paljoo ja hakannu ovikelloo niin kovasti.

Ja kello onkin sitten 5:29, 5:50 lähtis bussi, joka veis mut ensin kotiin valmistautumaan tähän kuuden tunnin pituiseen koitokseen, jota myös työpäiväksi kutsutaan. Olo on tosin ku oottais junaa, joka vie kuudenkymmenen vuoden karkotukselle Siperiaan. Ei nappaa, ei sitten yhtään. Naminami.

Tilannepäivitys 6:19: Se bussi lähtikin jo 5:45. Onko maanantain pakko alkaa heti aamusta?

Ai niin, partymobiilikuski osti namia Filmtownista ja vaa'an lukema aiheutti pienoista hilpeyttä. Saatanalliset symbolit seuraa kyseistä jannua vähän turhan usein että niitä vois enää pitää sattumina. Vedettiin sellasia johtopäätöksiä, että hänen täytyy olla Saatanan kätyri.

Million dollar smile like a movie star

VIHAAN BLOGGERIN ANDROID-SOVELLUSTA! Ehin kirjottaa ihan vitukseen tekstiä ja kompensoia fyysistä kömpelyyttäni verbaalisella akrobatialla, kunnes sovelluksen perkele päätti sitten hävittää koko paskan johonkin bittiavaruuden loputtomiin syövereihin. Ei vituta, ei sitten niin yhtään. Rustailen viikonlopun kuulumisia sitten joskus kunhan pääsen tietokoneen ääreen, en enää altista hermojani vaaralle bittiavaruuden suunnattomasta ahneudesta. Oli jo toinen kerta kun mun blogiteksti hävis niin että hujaus vaan käv.

Mutta totanoinniinniin. NANO alko eilen, ja uhkarohkeasti päätin kuitenkin alottaa ihan uuen jutun. Kaverilla ei vielä nimee oo, mutta hahmosuunnittelu ja juoni on kuitenkin valmiina. Ainakin jotakuinkin. Suoritin (tavalleni uskollisesti) matemaattista taustatutkimusta ja tulin siihen tulokseen, että päivätavote on 1 667,667 sanaa ja viikkotavote sitten 12 500 sanaa. No, jotta hommasta saahaan mahollisimman hankala, ni otetaan heti ekana päivänä niin pahasti takkiin, että rökäletappiokin kuulostaa jo seittemän oikein -lottoriviltä. Päivän saldo: 153 sanaa, joista näillä näkymin vaan 106 lopullisia. Aapuua. Itkettää. No, josko tänään ja huomenna vähän paremmalla menestyksellä. Eihän tässä ookkaan ku semmoset 1 561 sanaa kurottavana kiinni.

I wanna say - BOOYAH

Perjantain teemaks valikoitu (taas) partymobiili. "Raskaan" työssäoppimisviikon päätteeks oli kiva päästä tuulettamaan aivoja - kirjaimellisesti. Subbarit työntää 140 desibeliä ja tärykalvoja kutittaa kun antaa tarpeeks volaa ja matalaa bassoo. Illan kuningas tulee kiistatta olemaan alkoholi, vaikka viime sunnuntaina krapulan kourissa menin uhoomaan, etten juo ennen armaan isosiskoni laskeutumista keskuuteemme tänne Jyväskylään. No, josko tästä illasta selvittäis ilman puolen tunnin hikkaepisodia. Note to self: itku vaan pahentaa hikkaa.

Pitkin kaupunkia pyöriessä ja hyöriessä urhea partymobiili koki vakavan takaiskun, ja ampu yhen kuskin puolen kuuesta ovikajarista irti. Oivoi, raukkaparka. Reppana kuulostaa vieläpä tyhjäkäynnillä ihan traktorilta ja pörinä kuuluu tien toiselta puolelta meiän kämppään, kolmanteen kerrokseen.

We might as well be lovers on the sun

Haluaisin nyt tarinoida teille mun parista viime viikonlopusta ja tästä perjantaista tällai yhistettynä, kun aina tuppaa tosta puhelimesta loppumaan akku ku ois päässy kirjottelun vauhtiin ja aina sitä ajattelee, että 'kyllä mää kirjotan kunhan pääsen kotia', mutta ikänään sitä kuitenkaan sit saa aikaseks, ku aina kotona kuitennii on noin tsirlardi muuta asiaa mietittävänä ja tehtävänä ja tutkittavana.

Olkaamme edes jotenkuten loogisia ja aloittakaamme kronologisessa järjestyksessä ensimmäisestä viikonlopusta, joka tais olla tossa kaks viikkoo takaperin. Samaisena viikonloppuna vietettiin armaassa kotikaupungissani Valon kaupunki -tapahtumaa. Ensimmäistä kertaa muuten ikinä kävin oikeesti kahtomassa niitä valoja, enkä vaan käyttäny sitä tekosyynä ryyppäämiseen! Oltiin koko viikonloppu liikenteessä uskollisella partymobiililla ja tavattiin liikenteessä paljon hämmennystä aiheuttanut farmarimini. SIIS VOI JUKOLISTE FARMARIMINI! Muutaman hyvin aakvartin tilanteen jälkeen päästiin sitten tutkimaan näitä Tourujoen varteen ripustettuja peltisangoista koristeleikattuja lyhtyjä. Uskollisella partymobiilillaan paikalle hurauttanut prinssi rohkea ehti jo löytää yhestä lyhdystä saatanallisen viestinkin. Samaisena iltana sitten piti vähän huuattaa musiikkia ku kruisailtiin vähän sinne sun tänne iki-ihanassa syksyisessä Jyväskylässä. Poikettiin kahellakin eri ABC:llä ja rakastuin hyvin palavasti vihreeseen ED:iin. Ehittiin myös tökätä partymobiilin nokka rotvallireunaan ja saaha se puoliks irti. Säikyteltiin myös pikkupoikia ku istuivat rotvallilla ja iskettiin bassot kovalle.

Seuraavana viikonloppuna oltiin (taas) partymobiililla liikenteessä ja ajeltiin (taas) ympäriinsä. Päällimmäisenä mieleen jäi perjantai-iltanen ääretön onnellisuus ja se, kun huuettiin Lauran ja Suvin kanssa suoraa huutoo partymobiilikuskille, että ajaa johonkin, missä päästään kuselle. Siinä kilpajuoksussa ois muuten rasvattu salama jääny toiseks. Seistiin lauantai-iltana jossain päin kuokkalaa Jyväsjärven rannalla ja tuijoteltiin järven yli kuokkalan sillan ja Lutakon rannan valoja, ja tuli ihan uskomaton fiilis. Siinä porukalla nökötettiin ja polteltiin parit tupakat siinä istuskellessamme.

Tänään lähettiin sitten Karstulaan, Suvin ja Lauran vanhempien luokse viettämään syyslomaa maalaistunnelmissa. Tähän mennessä oon ehtiny paijailla Rakulaa ja ajaa noin miljoona kierrosta liikenneympyrässä. Veikeen tuntusta ku Civic menee ihan vinossa ja pyöritään ja pyöritään ja pyöritään vaan ympäri. You spin me right 'round baby right 'round...
Kuunneltiin myös musiikkia tossa aikasemmin illalla ja tulin todenneeksi, että biisit, jotka kuuluu partymobiiliin aiheuttaa varsin mielenkiintosen fiiliksen kun ne tuuaan ison maatalon makkariin, jossa maataan kahen ihmisen, yhen kissan ja yhen koiran voimin parisängyssä.

Josko tästä nyt ees jotain tolkkua ottais... No, ainaki mulla oli hauskaa ku kirjotin tätä.

Tämä oli siis se saatanallisen viestin sisältävä lyhty. Kuski totes tämän nähessään ensimmäisenä "kuuskuuskuus" ja sai pinnistää aivosolunsa ja mielikuvituksensa äärimmilleen nähäkseen saman.

Kivasti väriä vaihtanu valopallo, en kehannu laittaa kuvaa kaikista väreistä.

Virtuaalinen tanssija Kolmikulman seinästä.

Tää on viime viikonlopun Kuokkalan rannalla nököttämisen tulos. Minu kaupunki <3 vähän tärähti ku ilman salamaa ja vitukseen zoomia.

The way I'm living won't get me far, I don't care, get me a hot rod car

Haluaisin esitellä teille miehen, jonka kanssa vaikuttaisin olevan naimisissa.

Hänen nimensä on Jonathan White, joskin hänen ystävänsä, vihamiehensä ja ihailijansa kutsuivat häntä Johnnyksi. Ikää hänellä on 21 vuotta ja hän on kotoisin Mainen Despair Citystä, jossa hän on asunut koko ikänsä. Hänellä on hiekanvaaleat hiukset ja ovelat kellanvihreät silmät. Yleensä hänen kasvoillaan on lempeän vahingoniloinen virne.

Johnny rakastaa autoja, on rakastanut koko ikänsä. Samaten hän on koko ikänsä unelmoinut vuoden 1958 Plymouth Furysta, mutta omistaa '97 Cadillac DeVillen.

Hän oli saanut syntymälahjana näppärät sormet ja ymmärryksen koneista. Hän oli ymmärtänyt moottorin toimintaperiaatteen ennen kuin osasi puhua, erottanut moottorin äänestä, mikä siinä oli vikana ennen kuin hänen polkupyörässään oli ollut vain kaksi rengasta, ja osannut korjata samaisen vian ennen kuin oli osannut lukea.

Valitettavasti Johnny seurustelee. Ensimmäiset kaksi kolmannesta hänen sydämensä kuuluu 20-vuotiaalle Abigail Baileylle, joka on kotoisin Despair Cityn naapurikaupungista Watervillestä. Viimeisen kolmanneksen aikana hänen sydämensä varastaa Francine King, 22 vuotta, kotoisin Detroitista, Michiganista.

YouTube ei valitettavasti ollut yhteistyöhaluinen, joten joudun tyytymään vain mainitsemaan teille kahdesta kappaleesta, jotka kuullessani ensimmäinen mieleeni tuleva asia on rakas Jonathanini. Nimittäin Brian Setzer '68 Comeback Special Ignition - Hell-bent ja Brian Setzer Orchestra - Drive like lightning(Crash like thunder)

My kitty wants to drive, purrs pretty please

Haluaisin nyt kertoa teille tästä tekstiprojektistani. Kirjanpennulla ei ole vielä lukkoon lyötyä nimeä, mutta ainakin työnimenä olen käyttänyt Hell bent for leatheria.

Kaikkiaan tekstiä on tähän mennessä siunaantunut noin kahdeksan A4-kokoista sivua, ja ainakin tällä hetkellä on vakavanpuoleinen writers block menossa. Muiden kirjoittajien aloittaessa NANOa, meinasin itse tehdä kirjoitussuunnitelman koskien HBFLia. Tai sitten toteutan uhkaukseni ja oikeasti aloitan nanon tämänhetkisen projektin päälle... Niinhän itse nykykirjallisuuden ja etenkin kauhun mestari Stephen Kingkin selvisi writers blockista.

Juonesta en vielä viitsi tarinoida, sillä se vielä tänäkin päivänä elää aivan omaa elämäänsä. Tekstini on genreltään ja vaikutteiltaan hyvin Kingmäistä, ja muuan päähenkilön sukunimi on King kunnioituksenosoituksena suosikkikirjailijalleni. Josko tästä joskus kalu tulee!

Tavoite tosissaan olis saaha tämäkin kansiin asti, mutta ensinhän se teksti pitäis saaha valmiiks ja sitten vielä ettiä kustantaja. Tosin kaveri sais ainakin tän vuoden aikana painettua mulle yhen kappaleen omaa hyllyä koristamaan, pikapikaa pitänee siis saaha koko homma päätökseen.

Her tanks are full, she's got it where it counts

Helou helou. Nyt vois olla hyvä hetki tehdä se paljon puhuttu ja tänä blogien kulta-aikana jo standardiksi muodostunut 'kuka minä olen ja miksi pidän blogia' -postaus, josta yleensä aloitetaan.

Olen juli., 20-vuotias neiti Jyväskylästä. Mikäli joku on mahdollisesti törmännyt Honest Jokers -nimiseen blogiin, hän tietäneekin jo, että meikkaaminen on hyvin lähellä sydäntäni. Ja no, nytpähän kaikki sitten tietävät sen. Itsestäni voisin kertoa sen verran, etten enää opiskele hiusalalla, mutten myöskään valmistunut parturi-kampaajaksi. Nykyään opiskelen Jyväskylän aikuisopistossa merkonomiksi, ja toivon mukaan saan tämän koulun suoritettua sitten kunnialla läpi. Eikä se olekaan kuin viides koulu peruskoulun päättymisen jälkeen, jossa olen kirjoilla... Haluaisin opiskella itselleni niin ajoneuvo- ja elektroniikka-asentajan paperit, kuin myös estenomin paperit. Kiirettä tulee siis pitämään vielä tässä lähiaikoina... Itseäni voisin kuvailla rasvanäppi-prinsessaksi, osaan olla sekä hyvin heinohelmainen että todella raisu poikatyttö.

Blogin tarkoituksena(kuulostaapa taas ihan siltä että tää ois jotenkin pakollista) tulee varmaan aika pitkälti olemaan tekstini kehittymisen ja kasvun seuraaminen. Tiedosto on alunperin luotu, kun olin 14, jolloin siihen myös kirjoitettiin ensimmäinen kappale, noin 7 riviä, tekstiä. Jossain vaiheessa kevättä sitten törmäsin netissä artikkeliin, jonka luettuani tiesin, miten tuo lapsenkengissä edelleen kulkeva kuusivuotias kasvaisi kauniiksi aikuiseksi. Tavoitteena on - jokseenkin luonnollisesti ja suurella luottamuksella - saada tuo lapsistani vanhin ja merkityksellisin myös kansiin saakka.

Puolustelen tässä nyt bloggaamistani sillä, että oon ilmeisesti päässyt ujoudestani eroon ja kyllästynyt seuraamaan tilannetta taka-alalta. Tuli tammikuussa opittua, että elämä on liian lyhyt siihen, että antaa muitten paistatella parrasvaloissa ku ite hiimailee siellä valokiilan ulkopuolella.

Olkoon seuraava tapaamisemme pian tai ei, kirjaprojektini tai kuulumisten muodossa, odotan sitä innolla.

Yours sincerely always and forever: juli.

When you roll the dice, you make 'em show a seven

Heipähei, spontaanein mahdollinen aloitus blogille, mutta no can do. Kello on tätä kirjoittaessa tosissaan 7:44, oon heränny vartin yli kaks eilen iltapäivällä ja oon nyt valvonu kahvin avulla.

Ja no, syy siihen, miks oli vaan pakko tulla kirjottamaan, on se, että haluaisin esitellä teille opiskelijan ja käytöstavattoman inspiraation omistavan taiteilijanrentun parhaan ystävän.

Siinä hän on! Armas beibini noin viisi minuuttia paketista kuoriutumisen jälkeen. Mutta joo, ei mulla tällä kertaa ollu sen enempää asiaa, oli vaan pakko päästä hehkuttamaan teille, miten paljon rakastan tota vauvavaaleenpunasta pikkukaveria.