Kirjottamisesta

Haluisin tänään kaiken NANO- ja HBFL-ahistelun keskellä kertoo, mitä kirjottaminen mulle meinaa.

Oon kirjottanu koko enemmän tai vähemmän pienen ikäni ja harjottanu sanataidetta siitä asti ku opin puhumaan. Aluks sanelin äitille, mitä pitää kirjottaa, ja sittemmin ollessani 6-vuotias ja opittuani kirjottamaan aloin sitten kirjottaa ite. Sillon kirjottelin vaan lyhkäsiä juttuja, max joku aanelosen pitunen, joka ei kuusvuotiaan haparoivalla käsialalla tarkota mitenkään hirvittävän suurta sanamäärää. Ala-asteaikoina aloin myös pikkuhiljaa luopua toivosta ja hylkäsin lapsuushaaveet kirjailijan ammatista.

Vitosluokalla aloin käyä sanataidepajassa, tuttavallisemmin saniksessa. Ryhmän ohjaaja oli ihana ja tykästyin kirjottamiseen ihan tosissaan, mutta vielä sillonkin tiedostin olevani liian huono kirjotuskilpailuihin, saatika sitten ammatikseni kirjottamiseen. Tyydyin kirjottamiseen rakkaana harrastuksena ja ajanvietteenä ja prosessoin jo 11 vuoden kypsässä iässä melkein kaikki tunteeni kirjottamalla.

Sitten alko yläaste, tuo nuoruuden musta aika, josta ei puhuta. No, aloin lukee enemmän ja kriittisemmin. Aloin kiinnittää huomioo enempi kirjotustyyliin ja huomasin, että aikasemmat suosikkikirjat olikin kirjotettu kömpelöllä kielellä. Luin myös ensimmäiset Kingini 13-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan edelleen. Sen aikanen äidinkielen opettaja pyys mua joskus jäämään tunnin jälkeen luokkaan ja varauduin jo hirveeseen saarnaan, kun opettaja sitten totes, että "Tiiätkös Juliana, kun tilanne on se, etten oo eläissäni nähny 13-vuotiasta, joka kirjottaa noin. Sen minä sinulle sanon, että sinusta kuullaan vielä. Tolla mielikuvituksella ja noilla lahjoilla ees taivas ei oo rajana". Tää opettaja on yks niistä ihmisistä, jotka tulee löytämään ittensä mun ensimmäisen julkastun teoksen omistuskirjotuksesta. Samainen opettaja oli mulle vaatimalla vaatinu stipendiä äidinkielestä, ja kun koululla ei moiseen ollu varaa, ni tämä oli rahapussistaan kaivanu stipendirahat ja iskeny rehtorin pöyälle. No, minä sain stipendin ja helvetillistä kiusaamista koko ysiluokan, koska olin opettajan lellikki ja "mitäs nyt teet ku vaihtu opettaja eikä sua enää lellitäkkään". On your face bitches, se uuskin opettaja tykkäs musta ja mun kirjotuksista!

Sitten tuli lukio ja opettajilta vaan lisää kiitosta kirjotuksista. Lukioaikoina mun mielenterveydelle kuulu yläasteen ja koulukiusaamisen jäliltä sitten sen verran huonoo, että mun kirjotukset oli pikimustia ja täynnä kuolemaa.

Sitten tulikin parin-kolmen vuoden tauko, kirjotin ainoostaan yhen A5-kokosen sivun pitusen novellin pienestä mustatukkasesta tytöstä, joka on eksyny elämässään ja pelkää kaikkee ja kaikkia, kunnes löytää kaverin, pienen mustatukkasen pojan, jonka vaaleenvihreissä silmissä on sama eksyny ja pelokas ilme ku sillä tytöllä. Sen voisin jostain pöytälaatikon uumenista ettiä ja postata tänne joskus.

No, sitten päästään tähän hetkeen. Mulla on nyt kolme tekstiä kesken, Hell bent for leather, We weren't born to live by rules eli tän vuoden NANO ja toistaseks nimetön Toisen maailmansodan aikaan sijottuva Venäjäjuttu, jonka nimeks oon kaavaillu jotain luokkaa Lainsuojattomat.

Haluaisin teitä kaikkia rakkaita lapsia, lapsenmielisiä ja kaikkia muitakin kanssaveljiä ja -sisaria kehottaa kirjottamaan. Kuten kuvastakin näkyy, ehin jo Askissa turinoia kirjottamisen terapeuttisuudesta ja meinasin nyt avata sitä lisää.

Olin tammikuussa kolarissa, joka sitten jätti mahollisesti elinikäset traumat. No, kirjottelin sitten melkeinpä koko kesän HBFL:ia, kun ei kolmen kuukauen pitusella saikulla parempaakaan tekemistä ollu, kun lääkitys ja alkoholi ollu mukava yhistelmä eikä lääkkettömät päivät ollu hyviä päiviä. No, joitakin asioita kirjottaessa sitten alko ahistaa, mutta aina pari tupakkaa myöhemmin istuin takasi koneen eteen ja näytin sille paskiaiselle, että minähän en sille häviä. Joka kerta terapiassa käydessä terapeutti sano mun olevan selkeesti paremmassa kunnossa, ja elokuussa, kun mietittiin jatketaanko saikkua ja lääkitystä, tehtiin yhteinen päätös siitä, että terapia lopetetaan, koska enempää hyötyä ei sillä voida saavuttaa.

Että lapset rakkaat, kannattaa kokeilla, tää on kivaa. Ite kunnianhimosesti tähtään julkasemiseen, enkä voi mitään muuta sanoo, ku että lapsuushaaveiden elvyttäminen oli paras päätös, jonka oon tehny vähään aikaan.

Yours sincerely, always and forever: juli. R, to-be kirjailija.

Can you feel the fire?

No josko vaikka nyt niitä kuulumisia kun pääsin koneelle, eikä oo vaaraa siitä että puhelimen Blogger-sovellus syö mun hienon tekstin toistaiseksi tuntemattomasta syystä.

Mikäli kukaan - jos tätä nyt ylipäätään lukee kukaan - ihmettelee, miksen ikinä tarinoi mun viikon kuulumisista, johtuu se vaan siitä, ettei mun elämässä vaan tapahu mitään jännää viikolla. Kukaan ei jaksais lukee tappavan tylsää ja mielikuvituksettomasti toistuvaa kaavaa "töissä vartin yli seittemästä vartin yli yhteen, kaupan kautta kotia, tunnin-parin päikkärit, herään kun kämppis tulee kotiin, toiset tunnin päikkärit, herään seittemältä illalla ku on nälkä, tehään jotain ruokaa, katotaan telkkaria ja nukahetaan suunnilleen pystyyn kesken hampaitten harjauksen puol 8 illalla". En ikinä halua mennä töihin, jos työssäkäyvän ihmisen elämä on tämmöstä.

Torstai oli siitä ihmeellinen päivä, että toisin ku yleensä, mun elämä sisälti muutaki ku nukkumista, syömistä ja telkkarin tuijottamista. Ensinnäkin jaksoin valvoo jopa yheksään, jollon Führeriltä tuli viesti, että lähenkö kaljalle. No kalja oli hyvää ja halpaa, seura mahtavaa ja perjantaina Führerillä rahapäivä, joten kuten ehkä arvaatte, ryyppäämisekshän se menikin sitten. Joitakin tunteja, monta kaljaa ja yhtä mahdollisesti murtunutta jalkapöytää myöhemmin raahattiin ittemme sitten mun luokse, kun älyttiin että ei perkele, aamullahan pitäis vielä herätäkin. No, siinä sitten jauhettiin vielä varmaan tunti paskaa. Aamulla kellon soidessa vähän jälkeen kuuen olo oli kaikkee muuta ku hehkee ja pirtee, mutta kyllä niillä parin tunnin yöunillakin selvis. Kunhan pääsin töistä, suuntasin ensimmäisenä kotiin keräämään kamppeitani viikonloppua varten, ja Isin päästessä töistä suunnattiinkin GMC:n nokka kohti Vaajakoski Cityä, tuota loistavien perjantai- ja lauantai-iltojen ja kamalien sunnuntai-aamujen hohdokasta näyttämöä, jonne armas isosiskoni oli taas suvainnut laskeutua pohjoisemmasta residenssistään.

Perjantai-iltana jopa koomapotilaan vireystaso olisi ollut korkeampi kuin omani, joten loppuköörin suunnatessa uskollisen partymobiilin nokan kohti jälleen uusia seikkailuja öisessä Jyväskylässä, jäin suosiolla nukkumaan kämpille. Joskus yhdeksän ja kymmenen välillä koin ehkä mielenkiintoisimman herätyksen ikinä naapurin parveke-Romeon tovereineen röhmellettyä parvekkeiden välikaton yli Kolmen Leijonan suoman kuolemattomuusilluusion turvin. Parveke-Romeon sitkeä pyrkimys oli saada minut ryyppyseuran jatkoksi, mutta koska olemukseni muistutti zombia, soi parveke-Romeo tovereineen minulle oikeuden jatkaa nukkumista tinaamisen sijaan. Lopullisesti heräsin 23:52 partymobiilin palattua hangaariin, juhlaseurueen palattua kotiin ja partymobiilikuskin heitettyä allekirjoittanutta kissanpennulla. Että sellainen hellävarainen herätys sitten. Perjantai-illan ohjelmana oli ollut pyörimistä ja hyörimistä ja baariin päätymistä, mutta kun Suviin iski päänsärky, ja hän oli pyytänyt päästä hakemaan ruokaa ja kotiin. Tankkauksen päätteeksi Laura ja partymobiilikuski päätyivätkin sitten loppujen lopuksi baariin, jättäen minut ja Suvin kämpälle jauhamaan paskaa ja pohtimaan miessukupuolen ajatuksenjuoksun selvittämättömiä mysteereitä. Ravasimme noin 20 minuutin välein parvekkeella haukkaamassa happea filtterin läpi, ja ennen jokaista parvekereissua suoritettiin vähintäänkin FBI-tasoinen tarkistus siitä, onko reitti selvä. Vahvassa humalatilassa olevan parveke-Romeon takia oli tehty kaikki mahdolliset suunnitelmat aina maastoutumispaikkoja myöten. Valitettavasti tarvetta maastoutumiselle ei ilmennyt, enkä siis päässyt suorittamaan syöksyä pöydän alle, jonka apustin maastoutumispaikakseni.

Lauantai-aamu valkeni ilman pelkoakaan krapulasta, ja partymobiilikuskin suunnatessa kuiduttamaan(en edes teeskentele tietäväni, mitä hyötyä kuiduttamisesta on) uskollista ajokkiaan, jäimme tyttöporukalla kämpälle. Lahnattuamme noin keskimäärin koko päivän saimme vihdoinkin raahattua luumme jopa pörinki-/aminki-/aninki-siviilille, jolla siirryimmekin tupakan ja energiajuoman hakuun Vaajakosken ABC:lle. Matkaan tarttui myös vesimeloni, jonka syömäkelvottomasta osiosta taiteilimme paljolti hilpeyttä aiheuttaneen vesimelonilyhdyn. Syötyäni yksin melkein kaiken kahden ja puolen kilon painoisen mötikän sisällöstä tulin siihen tulokseen, etten taas vähään aikaan syö vesimelonia. Illalla tarkoitus oli tehdä ruokaa ja katsoa kauhuleffa, mutta kesken elokuvan tultiin sitten siihen tulokseen, että pitäisköhän tota hakee lisää leffoja. Lopputuloksena tuijotettiinkin sitten kolme kauhuleffaa putkeen. Illan ohjelmaksi valikoituivat Saw V, Chernobyl Diaries ja Mirrors, joista Saw oli ällö ja Chernobyl Diaries vei pelotuspisteet Mirrorsin ollessa kuitenkin kiistatta paras. Ylitin myös itteni kattomalla kolme leffaa putkeen ilman että edes torkahin. Parveke-Romeon mielestä kyseinen yhtälö oli täysin mahdoton, ja vaikka hieman ehkä nakkelinkin niskojani tuon kommentin jälkeen olen kyllä puhtaasti hämmentynyt kyvystäni katsoa kolme elokuvaa nukahtamatta. Leffamaratonin jälkeen unta ei kyllä paljoa tarvinnut odotella.

Tänään(tai no eilen, kello on melkein puol kuus maanantai-aamuna...) vaan lahnattiin koko päivä, kunnes Lauran kanssa saatiin jäätävä paskahalvaus, kun ovet liikku itekseen partymobiilikuskin ja karvakavereitten nukkuessa ja meiän ollessa parvekkeella. Syöksyttiin sitten säikähdyskuoleman partaalla parveke-Romeon luokse. En oo varmaan eläissäni pelänny niin paljoo ja hakannu ovikelloo niin kovasti.

Ja kello onkin sitten 5:29, 5:50 lähtis bussi, joka veis mut ensin kotiin valmistautumaan tähän kuuden tunnin pituiseen koitokseen, jota myös työpäiväksi kutsutaan. Olo on tosin ku oottais junaa, joka vie kuudenkymmenen vuoden karkotukselle Siperiaan. Ei nappaa, ei sitten yhtään. Naminami.

Tilannepäivitys 6:19: Se bussi lähtikin jo 5:45. Onko maanantain pakko alkaa heti aamusta?

Ai niin, partymobiilikuski osti namia Filmtownista ja vaa'an lukema aiheutti pienoista hilpeyttä. Saatanalliset symbolit seuraa kyseistä jannua vähän turhan usein että niitä vois enää pitää sattumina. Vedettiin sellasia johtopäätöksiä, että hänen täytyy olla Saatanan kätyri.

Million dollar smile like a movie star

VIHAAN BLOGGERIN ANDROID-SOVELLUSTA! Ehin kirjottaa ihan vitukseen tekstiä ja kompensoia fyysistä kömpelyyttäni verbaalisella akrobatialla, kunnes sovelluksen perkele päätti sitten hävittää koko paskan johonkin bittiavaruuden loputtomiin syövereihin. Ei vituta, ei sitten niin yhtään. Rustailen viikonlopun kuulumisia sitten joskus kunhan pääsen tietokoneen ääreen, en enää altista hermojani vaaralle bittiavaruuden suunnattomasta ahneudesta. Oli jo toinen kerta kun mun blogiteksti hävis niin että hujaus vaan käv.

Mutta totanoinniinniin. NANO alko eilen, ja uhkarohkeasti päätin kuitenkin alottaa ihan uuen jutun. Kaverilla ei vielä nimee oo, mutta hahmosuunnittelu ja juoni on kuitenkin valmiina. Ainakin jotakuinkin. Suoritin (tavalleni uskollisesti) matemaattista taustatutkimusta ja tulin siihen tulokseen, että päivätavote on 1 667,667 sanaa ja viikkotavote sitten 12 500 sanaa. No, jotta hommasta saahaan mahollisimman hankala, ni otetaan heti ekana päivänä niin pahasti takkiin, että rökäletappiokin kuulostaa jo seittemän oikein -lottoriviltä. Päivän saldo: 153 sanaa, joista näillä näkymin vaan 106 lopullisia. Aapuua. Itkettää. No, josko tänään ja huomenna vähän paremmalla menestyksellä. Eihän tässä ookkaan ku semmoset 1 561 sanaa kurottavana kiinni.